ympyrä sulkeutuu

Mä pelkään, myönnän sen. Joku huutaa mun sisällä, että mun on tehtävä mitä mun on tehtävä. Jos ei nyt niin ei koskaan? Oon aina luottanut siihen mun sisimpään, vaikka mun sisimmässä on jo tovin asunut muutamia demoneja syömishäiriön ja masentuneisuuden muodossa ja ne on koittanut hallita mua  toisinaan enemmän toisinaan vähemmän. Mikään ei ole oikein tuntunut miltään yläasteen jälkeen, oon vaan miettinyt mitä oon tehnyt väärin, kun olen tän kaiken paskan elämääni saanut ? Enhän mä olisi mä ilman menneisyyttäni. Mun vaikeuksien kautta olen oppinut todella paljon nöyryyttä elämää kohtaan, olen oppinut sen, että olen loppupeleissä helvetin vahva henkisesti nykyään, vaikka kynnän naama edellä pohjamudassa, niin silti aina ennemmin tai myöhemmin nousen sieltä ainakin hetkeksi. Oikeat aidosti välittävät ihmiset lähipiirissä merkitsee TODELLA paljon.

Olen nykyään niin vahva ettei mua edes oikeastaan pelota muu kuin menneisyyden ja omien virheiden kohtaaminen, entä jos en ole vieläkään oppinut mitään? Entä jos edelleen ajattelen kaikista vain hyvää ja katselen maailmaa silmin sinisin, kuten silloin viattomana 15 vuotiaana? Pelkään myös menettäväni rakkaimpiani.

Olen todella kiitollinen, että olen oppinut arvostamaan asioita ja näkemään maailman hieman eri perspektiivistä. Elämästä saa paljon enemmän irti kun oppii katselemaan sitä eri tavalla, sen voi ajatella niin että sulle annetaan paperi ja se kuvaa sun tän hetkistä elämääs, mut se on vaan se paperi. Sitä voi värittää,kääntää,taitella,nähdä mustavalkoisena,piirtää siihen lisää jotain, siis ihan mitä vaan haluaa siinä nähdä tai sille tehdä. Eihän sokea näe edes koko kuvaa mutta paperin sille voi kuitenkin antaa. Kaikki riippuu siitä mitä _itse_ haluaa paperilleen tehdä. Siis voihan sillä vaikka pyyhkiä persettään, valinta sekin, monta muutakin vaihtoehtoa on kuitenkin olemassa.

Kun mä tapasin Tonin mun maailma oikeesti muuttu.Muistan ikuisesti meidän ekan yhteisen viikonlopun ja sen, että ehkä ekaa kertaa yli viiteen vuoteen huomasin löytäneeni sen kaiken elämänilon mitä mulla oli joskus  lapsena. Me alettiin seurustelemaan alle kahden päivän tuntemisen jälkeen, ja todennäköisyys sille, että me edes tavattiin oli no todella pieni, etenkin kun Toni on pitkätukkahevari ja minä blondipizzis :DDD Vitut mä mihinkään rakkauteen ole uskonut ennen, vihasin sitä kliseetä, että kyl sen tietää kun sen oikean tapaa?!?! eläkää vaan pilvilinnoissanne vittu, mä elän yksin tai laimeessa symbioosisuhteessa. Perun sanani, sen todellakin tietää kun sen oikeen tapaa, tiesin sen heti. On lähes väärin käyttää mitään ajan ilmaisua meidän suhteen yhteydessä, sillä musta tuntuu,että ollaan aina tunnettu , ollaan aina oltu yhdessä!

                                       

Olin kolmisen vuotta oksentanut 5-10 kertaa päivässä hoidoista, psykiatreista yms huolimatta. Olin oikeesti luovuttanut ja olin lähes varma että mulla vielä tulee lukemaan hautakivessä, että kuoli oksentaessaan. Pystyin lopettaa sen tavattuani Tonin. Sain syyn elää, sain syyn taistella. 7kk oksentamatta ja ajatukset tulevaisuudessa. Musta olis varmaan kasvanut todella ylimielinen paska ilman tätä kaikkea. Elämänkoulu etenkin kantapään kautta on rankka, mutta palkitseva tie. Paha saa palkkansa ja kyllä se aurinko risukasaankin loppujen lopuksi paistaa, ainakin hetkeksi. Australiassa välillä tunsin itteni onnelliseksi, mutta se oli ehkä jotain vapauden tuomaa harhakuvaa. Siellä välillä sain itseni kiinni ajatuksesta, että vois vaan tappaa ittensä niin kuolispahan "onnellisena". Aika sairasta näin jälkikäteen mietittynä, olisin menettänyt elämäni upeimmat tunteet ja niihin liittyvät kokemukset, puhumattakaan tulevaisuudesta. Eihän nää viimeiset kuukaudet mitään helppoa ole ollut,mutta uskomattoman palkitsevaa aikaa kuitenkin. Viihdoin musta tuntuu, että mun elämä antaa mulle sitä mitä olen siltä yrittänyt saada. Olen ettinyt pitkään itseäni ja ollut totally lost, siis todella eksyksissä.

5-6 vuotta sitten tää kaikki alkoi, en oikein itsekään tiedä mitä "Kaikki tää" tarkoittaa. Olen niin ON/OFF ihminen, että joko elän koko sydämellä tai en ollenkaan. Kaikki siitä välistä on kitumista, taistelua elämästä. Pahin tunne on nimenomaan se, ettei tunne mitään, mikään ei tunnu miltään. Tai se, ettei tiedä mitä oikein tuntee ja tuleeko se tunne oikeasti sydamestä. Viimeiset 7kk olen tuntenut eläväni noiden kaikkien tunnekoomavuosieni edestäkin, ja se on tuntunut mahtavalta. Yhtälailla kaikki ei niin mukavat tunteet tulee käytyä läpi rankasti, esim nyt oon itkenyt 3 päivää putkeen, koska tiedän, että mulla tulee ihan hirveä ikävä Tonia, eikä me tulla näkemään paljoa ennen kesää. Eikä asiaa paranna se,että Helsinkiin muuttaminen on mun ihan oma idea. Tiedän että mulla alkaa elämässä täysin uudet levelit ja sinne päästäkseen on keskeneräiset tehtävät kuitenkin suoritettava loppuun alemmilla leveleillä, jotta pääsee eteenpäin, sillä minkä taakseen jättää sen edestään löytää.

Muutan tismalleen samaan paikkaan, mun mummolle, jonne muutin sillon 15 vuotiaana,syömishäiriöisenä,masentuneena,kiusattuna ja epävarmana kaikesta, mutta nyt mulla on maailman ihanin paras poikaystävä, usko tuleveisuuteen, ihana perhe jota vastaan en enää kapinoi, haaveet bikini fitnessissä menestymisestä ja motivaatiota lukea pääsykokeisiin plus uusi työ kuntosalilla,mistä oon tosi innoissani. Musta on ihanaa asua mummin kanssa, se  vaikutti niin yksinäiseltä, se toivottavasti ompelee mun kanssa kisabikinit mulle. Sielä se keskiviikkona ompeli tyynyliinoja ja sanoi, että tuskin ketään niitä huolii mutta kunhan on edes jotain näperrettävää, aloin itkeä, musta tuntui tosi pahalta. Oon hirveen tunteellinen nykyään. Toivottavasti saan kelailtua elämääni ja keskityttyä pääsykokeisiin plus pidettyä mummolle seuraa. Välillä on hyvä vaan antaa itselleen aikaa kasvaa henkisesti ja käsitellä asioita.

Tarinan opetus? Ei kannata olla onnellinen, sillä on erittäin todennäköistä, että juuri kun oot onnellisimmillas saavuttaneena elämässäs jonkun asian,niin kävelet auton alle onnesta sokaistuneena, tosin jopa pessimistinäkin kuolisit onnellisena! ;)

Ehkä maailman moniulotteisin biisi! Mun mielestä konebiisit joissa ei ole sanoituksia on parhaita oman elämän kelaamiseen, niihin voi tavallaan kuvitella oman elämän sanojen tilalle ja kokea biisi joka kuuntelukerralla eri tavalla. Tätä kuuntelen iloon, suruun, tsemppiin, haikeuteen ihan mihin vaan <3 :)

Laura xoxo